Ihmiskeho on hyvin fiksu kapistus, ja se yrittää koko ajan luovia eteenpäin sieltä missä aita on matalin. Kehitys voi kuitenkin tyssätä helposti siihen, ellei panoksia nosteta. Mitä tämä sitten treeneissä ja urheilussa tarkoittaa?
Sitä, että keho yrittää adaptoitua koko ajan tietylle levelille, ja jos junnaamme koko ajan treeneissä paikallaan, ei kehitystä tapahdu, koska keho ei saa uutta ärsykettä. Jos siis toistat koko ajan samaa kaavaa, samoja liikkeitä ilman progressiivisesti nousevaa vastusta, tyssää kehitys helposti siihen. Jos et uskalla hypätä epämukavuusalueelle, et välttämättä tule koskaan saavuttamaan sitä parasta versiota itsestäsi tai täyttä potentiaaliasi.
Kehitys vaatii panostusta
Tykkään itse haastaa itseäni uusilla liikevariaatioilla ja kokeilla uusia treenitapoja, mutta silti koen, etten saa puskettua itseäni yksin sinne epämukavuusalueelle. Tiedän myös, että oma kehityskohteeni on selkästi peruskunto ja hapenottokyvyn parantaminen. En tykkää juosta, olen enemmän mäkivetojen ja porrasjuoksujen perään, tosin nekin vaativat aina suurta suostuttelua ennen kuin saan itseni kyseiseen rääkkiin.
Viime vuosi oli keholleni aika rankka, kärsin palautumisongelmista enkä ollut täysin iskussa. Pientä ylikuormitusta oli myös havaittavissa, ja kovat sykekarkelot jäivätkin tästä syystä väliin (nostavat turhaan jo koholla olevia kortisolitasoja). Minun on pitänyt aloittaa tämä kunnon kohotus -projekti jo vuoden alusta saakka, mutta en ole saanut itseäni liikkeelle sen suhteen. Ajatus on ollut ehkä vähän pelottava ja vastenmielinen, ja olen vaan suosiolla lykännyt ja lykännyt starttia.
Kaikki peliin TFW Konalassa
Lauantaina olin pelon sekaisissa tunnelmissa, kun matkasin uuden TFW Konalan avajaisiin, ja edessä oli hurrikaanitreeni. Tiedän kokemuksesta, että näissä treeneissä annetaan kaikkensa. Pistetään kaikki peliin. Hiki virtaa ja adrenaliini kohisee suonissa. Jep – vähemmästäkin pelottaa!
TFW – Training For Warriors – on poikkeuksellinen treenikonsepti, se on eräänlainen perhe, treeniympäristö jossa pidetään yhtä. Kannustetaan, ylitetään itsensä, huudetaan ja ähistään. Treenien alussa kerrottavat motivaatiotarinat laittavat ajattelemaan, ja itse treenissä toisten kannustus saa viemään oman suorituksen piirun verran pidemmälle. Treenin jälkeen ei tarvitse miettiä, tuliko antaneensa kaikkensa.
Lauantaina avajaistreeneissä meillä oli edessä 4 liikkeen hurrikaani Coach Räsäsen johdolla, joka on TFW Helsingin yksi valmentajista 3 vuoden TFW ohjauskokemuksella. Oh boy, hikikarpalot palaavat ohimolle jo pelkästään treenejä muistellessa!
Vaikka treenit olivat mahtavat, en keskity nyt kuvaamaan liikkeitä tai tekniikoita, vaan keskityn kirjoittamaan ajatuksista ja tuntemuksista, jotka heräsivät treenin jälkeen. Huomasin itsessäni sellaisia asioita, joiden kanssa varmasti moni kamppailee. Etsiessäni pakotietä ja tekosyitä treenin keskeyttämiseen, tajusin, etten voi luovuttaa yrittämättä. Minä en ole luovuttaja. All in, vaikka mikä olisi!
Uskalla astua epämukavuusalueelle
Ensimmäisen kovan treenikierroksen jälkeen olin aivan loppu. Kun ensin olin vetänyt työosuuden sata lasissa, keuhkot huusivat hoosiannaa, henki ei kulkenut kunnolla, hengästytti, olin aivan loppu. Ensimmäisen kierroksen tsemppiosuus oli kuitenkin vielä edessä samantien, enkä voinut antaa oman väsymykseni vaikuttaa toisen suoritukseen. Joten oma uupumus piti heittää sivuun, ja oli keskityttävä toisen kannustamiseen, jotta hänkin saisi kaivettua ulos sen parhaan suorituksensa.
Melu oli korvia huumaava, kun jengi kannusti toisiaan. Jaksaa jaksaa, paina loppuun asti, muista hengittää, SÄ PYSTYT SIIHEN! Ja jokainen toden totta pystyi, ja antoi päivän parhaansa.
Tässä vaiheessa luulin että kuolen. Ihan oikeasti! Elimistö oli tulessa, keuhkoissa paloi sellainen liekki ettei kovinkaan palomies olisi sitä saanut sammutettua. Katselin kelloa, lähdin hakemaan itselleni oikeutusta skipata seuraavan kierroksen, koska koirat odottivat kotona. Olin niin väsynyt, että melkein luovutin ennen kuin edes yritin.
Jos olisin lopettanut oman treenin ensimmäiseen kierrokseen koirat pitää pissattaa -tekosyyllä, olisi oma fiilis ollut aivan toisenlainen treenien jälkeen. Olisin tuntenut itseni luovuttajaksi ja pelkuriksi. Asiaa tarkemmin ajatellessani mietin, että mikä olisi voinut olla pahinta mitä olisi voinut tapahtua? Että olisin joutunut keskeyttämään treenivedon kesken suorituksen? Niin, mitä sitten, silloin ainakin olisin tiennyt, että olin antanut kaikkeni, ja tehnyt parhaani sinä päivänä.
Älä luovuta vaan yritä
Sisukkaasti lähdin siis vetämään toista kierrosta, ja päätin, ettei tänään luovuteta. SISU prkele ja sitä rataa. Ensimmäisen tikkausosion vedin hymyillen, vaikka keuhkoissa hapotti. Hymy ja irvistykset siivittivät suoritustani, ja oikesti se hymyily auttoi. MÄ PYSTYN SIIHEN! SÄ PYSTYT SIIHEN -kuulin ympäriltäni. Jumankauta, ne viimeiset burpeet, niitä en varmasti olisi pystynyt vetämään maaliin ilman parin kannustusta!
Oman rundin tullessa päätökseen olin niin tyytyväinen, että tein sen. Mutta vielä tyytyväisemmäksi minut teki se, että jaksoin täysillä kannustaa vielä muidenkin työsosuudet läpi. Ei muuten ole helppoa huutaa ja kannustaa silloin kun tuntuu ettei happi kulje, tai kun sisuskalut ovat tulessa, heh!
Endorfiinipöllyssä
Seuraavat puoli tuntia menikin yskiessä ja vapistessa, yhtä lausetta ei voinut sanoa ilman yskänpuuskaa. Tätä voi sanoa tehokkaaksi HIIT treeniksi! Olo kuitenkin lähti tasaantumaan pian, ja fiilis oli mitä mainioin. Energiat olivat ihan loppu, sitä ei voi kiistää, mutta se endorfiiniryöppy minkä treeneistä sain, oli huima.
Tiedän, etten itse saa imettyä itsestäni samanlaista suoritusta irti. Ihan kuin omat bootcamp leidini aina sanovat, tällaista ei vaan tule tehtyä yksin, ja ryhmässä treenaaminen on hauskempaa. Näin se vaan on. Kaipaan itse toki välillä rauhaa treeneissä, enkä välttämättä pystyisi joka päivä samanlaiseen suoritukseen, mutta se ryhmätsemppi ja kannustus mikä TFW:lläkin oli, puski eteenpäin, ja puski antamaan sen päivän parhaan suorituksen. Siitähän hyvässä treeniympäristössä on kyse, oman päivän parhaan antamisesta. Joskus se on vähemmän, joskus enemmän.
Ryhmässä on voimaa
Ryhmässä treenaaminen tietyllä porukalla on juurikin näistä syistä hyvin palkitsevaa ja kehittävää. Parhaassa tapauksessa jos itsellä on mieli maassa tai energiat vähissä, voi toisesta saada motivaatiota ja innostusta. Jos itsellä loppuu usko kesken, toinen voi puskea eteenpäin ja valaa puuttuvaa uskoa.
Milloin itse saat treenistä parhaiten tehot irti? Kaipaatko treenikaveria tai tsempparia, vai onko esimerkiksi musiikki sinulle se eteenpäin puskeva voima?
Tällä viikolla aion itse laittaa kaikki peliin omissa treeneissä. Otatko haasteen vastaan ja teet samoin?
#hallussa!
Kuvat: Seppo Verho (pl. alla oleva)
Vika setti???
Paras setti! ☺
Todellakin! 😀