syyskuu 2018

Lauantaiaamu, istun tietokoneellani töitä tehden, hoidettavia asioita on miljoona ja mökillekin pitäisi lähteä. Mieleen pamahtaa koko ajan uusia tekemättömiä asioita: ”siihenkin sähköpostiin piti vastata”,  ”sekin täytyy vielä tehdä”. Samalla yritän niistää nenäni tyhjäksi, flunssakin iski viikko sitten, tyypillistä.

Viikon päästä pitäisi olla iskussa vetämässä treenilomaa Portugalissa. Pakkaan mökkilaukkuuni kamerat, tietyt vaatteet ja tuotteet jotka pitäisi kuvata rentouttavan mökkiviikonlopun aikana. Otan mukaani myös kalenterin, suunnitteluvihkon, muistiinpanot ja suunnitelmat treeniloman aikatauluista sekä hahmotelman tulevan kirjani kirjoitusaikataulusta. Jesss mä pystyn tähän!

Tietokoneeni ruudulla välkkyy monta ikkunaa auki samanaikaisesti, ja Facebook keskustelu pompsahtaa auki: ”Taasko sä olet Nana kipeenä? Sä touhuut aivan liikaa!”. Tunnen kun päälle iskee puolustusreaktio. ”Onhan siitä jo puoli vuotta kun olin viimeksi flunssassa”. Huomaan ärsyyntyväni. Jupisen itselleni että en tiennytkään kyseisen henkilön olevan omalääkärini. Mutta samalla tunnen piston sydämessä, koska kyllä minä tiedän jo ihan ammattini kautta totuuden. Olen kuormittanut kehoani ja mieltäni taas liikaa. Tunnen kun kyyneleet alkavat valumaan, väsymys ja stressi iskee päin naamaa. Mutta tuntuu hyvältä itkeä ja antaa huonon olon purkautua itkun kautta. Itku puhdistaa.